Utahin Bryce Canyon hätkähdyttää: Kuin vieraalla planeetalla

Teksti ja kuva: Eeva Vänskä

Bryce Canyon –luonnonpuistoa on hankala kuvailla lyhyesti, ehkä paras ilmaisu on ”kuin toisesta maailmasta”. Kävelimme kolmen kilometrin pituisen Queens Garden –reitin ja poimimme mukaan tunnelmia kuivasta ilmastosta, värikkäästä geologiasta ja luonnon kontrasteista.

Bryce Canyonin kansallispuiston kenties omintakeisin piirre ovat niin sanotut hoodoot, eli geologiset pylväsmäiset muodostelmat. Niitä on puistossa enemmän kuin missään muualla.

Alue kuuluu Coloradon tasankoon, ja on tunnettu kauneudestaan, jonka muodostavat eri värit, korkeuserot, panoraamamaiset maisemat ja näkymät rosoiseen maastoon.

Kansallispuiston asiantuntija Peter Densmore kertoo, että Bryce Canyon sijoittuu kahdesta kolmeen kilometrin korkeuteen.
– Alueella menestyvät tähän korkeuteen tottuneet kasvit katajista marunapensaisiin ja harvinaisempiin lajeihin, jotka kasvavat vain puiston kalkkikivimaassa, kuten vihermänty (Pinus longaeva).

Täällä voi tavata uhanalaisen ja suojellun preeriakoiralajin kuin myös yleisempiä muita lajeja, joiden elämän ihmisen aiheuttama paine tekee koko ajan vaikeammaksi. Densmore sanoo, että hallitut kulotukset ovat alueella yksi keino hoitaa ekosysteemiä.

Elon kirjoa
Queens Garden –reitti vie vierailijan Bryce Canyonin sydämeen. Reitti paljastaa pitkän geologisen sedimentaatiohistorian sekä eroosion vaikutuksen ympäristöön. Siirrokset, maankohoaminen ja eroosio mahdollistivat aikanaan kasvien ja eläinten levittäytymisen alueelle 130 miljoonaa vuotta sitten.

Patikoijan näkökulma vaihtuu hoodoomaan laajakulmanäkymästä intiimimpään tunnelmaan, kun polku vie
hoodoo-muodostelmien lomaan. Maaston tekstuuri, mittaluokka ja hillittyjen värien kirjo hellivät silmiä.

Kivien välistä voi bongata kauniin keltaisen ilmestyksen, Bronze evening primrose -kukan. Kaikkiaan puistossa tavataan 59 eri nisäkäslajia. Onnistun huomaamaan vain lepäävän kauriin puiden lomassa.
? Maatalous ja yleensä maankäyttö uhkaa ylipäänsä suojelun alla olevia maita. Sen vuoksi kansallispuistot tarkkailevat ympäristöä ekologisen koskemattomuuden muutosten huomaamiseksi, Peter Densmore kertoo.

Aikainen puuttuminen havaittuihin ongelmiin ja puistotyöhön varatut riittävät voimavarat ovat jatkossa entistäkin tärkeämpiä.

Reitin loppupäässä odottaa Kuningatar Victoria, puiston ehkä kuuluisin hoodoo, joka tarkkailee muita pylväitä ”puutarhassaan”. Kannattaa viipyä tovi, tarkkailla kallioiden pintaa, miten valo muuttaa alati maisemaa. Paikka herättää modernissakin matkailijassa kunnioitusta, jossa on ripaus ikiaikaista pelkoa suurta ja tuntematonta kohtaan.

Lue SAM Magazine 3/2019-lehdessä julkaistu kolumni kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä (pdf).