Pohjois-Karjalasta Los Angelesiin

Teksti: Niina Myller, kuva: Nico Hartikainen

Olen 33-vuotias pohjoiskarjalainen elokuva- ja tv-alalla työurani aloittanut himourheilija. Tapasin kesällä 2016 suomalaisen Nicon, musiikkituottajan Los Angelesista, joka haaveili muutosta takaisin Suomeen. Rakastuimme, matkustelimme puolin ja toisin pari vuotta ja menimme naimisiin Ukko-Kolin kansallispuiston maisemissa Pohjois-Karjalassa. Halusimme olla aina yhdessä, joten muutosta oli pakko päättää.

Monen keskustelun jälkeen päädyimme siihen, että Nico ei muuta Suomeen vaan minä muutan pysyvästi Amerikkaan. Niin kuin arvata saattaa, edessäni on suuri elämänmuutos, johon hyppääminen on tuonut pelkoa, uteliaisuutta ja rohkeutta.

Olen kasvanut suurperheessä itsenäiseksi naiseksi. Minua on kannustettu opiskelemaan ja menestymään työelämässä. Viime toukokuussa päättyi kymmenen vuoden uraputkeni, kun muutto Amerikkaan oli oven takana. Samaan aikaan minut valtasi ensimmäisen kerran pelko siitä, että miten minun käy. Onko ihan hullua jättää kaikki ja hypätä tuntemattomaan? Mielikuvissani näännyin keskelle Hollywoodin ruuhkaa voimattomana, tuntemattomana ja yksinäisenä.

Mahdollisuus
Sisälläni on ollut aina valtava positiivinen voima. Se käskee aamulla nousta sängystä, avata verhot ja pedata sängyn. Tärkeintä on aloittaa aina jostain, mennä ja tehdä. Tämä positiivinen voima nostaa esille uteliaisuuden eri värit.

Entä jos muutto Los Angelesiin onkin suuri mahdollisuus? Salaa haaveilen ihan uudesta ammatista. Haluan tehdä jotain muuta. Videokuvaus, sisällön tuotanto, valokuvaus, editointi, kirjoittaminen ja sosiaalisen median tekeminen kiinnostavat. Haluan auttaa muita, oppia paljon ja kasvaa ihmisenä. Loppujen lopuksi on ihan sama mitä tulen tekemään.

Missä mahdan olla parin vuoden päästä? Ajatukset alkavat kiertää vilkasta rataa ja sitten törmään rohkeuteen, joka on niin innoissaan, että se laittaa minut tekemään listan asioista, jotka pitää hoitaa Suomesta muuttaessa. Pankkiasiat, osoite, vakuutukset. Samalla alan pakkaamaan tavaroitani ja aviomieheni ihmettelee touhuani. ”Muuttoon on vielä muutamia kuukausia, ei tätä vielä tarvitse tehdä”. Mieheni on asunut Amerikassa lapsuudestaan eikä ymmärrä, että tavaroiden pakkaaminen on osa muuttoprosessiani. Se, että vien yhden pahvilaatikon keräykseen, auttaa minua sisäistämään tulevaa muutostani. Olen kuin koira, joka kasvattaa itselleen Amerikan karvan.

Lue SAM Magazine 1/20-numerossa julkaistu artikkeli kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä (pdf).