Kansakuntien onnellisuudesta

Teksti: Tapani Kaskeala

”TAP, what’s wrong?”, kysyi minulta tyttö amerikkalaisen koulun käytävällä syyskuussa 1966. Olin uusi vaihto-oppilas koulussa. ”How come, I’m just fine?”, eli miten niin, kysyin pölmistyneenä. Eihän minua mielestäni mikään vaivannut. ”Miksi sitten et hymyile?”, selvensi uusi tuttavuuteni viattomin silmin.  Keskustelusta viisastuneena päätin alkaa hymyillä enemmän. Suupieleni olivat kipeät seuraavat pari viikkoa.

Tapahtuma auttoi minua ymmärtämään eroja suomalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välillä. Samanlaisen opetuksen sain vuotta myöhemmin. Kun palasin Suomeen, ihmettelin, miksi ihmiset vaikuttavat niin tympeän vakavilta. Olin vuoden aikana omaksunut amerikkalaisen positiivisuutta heijastavan kehonkielen, johon kuului hymyileminen vieraille.

YK:n laaja tutkimus nimesi hiljan Suomen maailman onnellisemmaksi maaksi. USA oli sijalla 19 ja sen sijoitus heikkeni. Tutkimus johti laajaan kommentointiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Eiväthän suomalaiset vaikuta lainkaan onnellisilta, tuskin hymyilevätkään, totesivat monet kommentaattorit. Amerikkalaisten ihmetys varmaankin osin johtui siitä, että juuri kansalaisten onnellisuus asetettiin päämääräksi jo maan itsenäisyysjulistuksessa (”Life, liberty and pursuit of happiness”).

Suomi oli vielä 1960-luvulla valtavan paljon jäljessä USA:ta taloudellisessa kehityksessään. Asuin vaihto-oppilaana ”sinikaulustyöntekijän” perheessä. Isällä oli yhden miehen putkiurakoitsijayritys. Perheessä oli viisi lasta, koira, omakotitalo ja kolme autoa. Kouluni oli kunnallinen high school, jonka oppilaista viidennes oli mustia. Koulu oli rauhallinen. Elin idyllissä, jota me Suomessa ihailimme.

Jo 1960-luvulla alkoi amerikkalaisen yhteiskunnan onnellisuutta rapauttava kehitys. Keskiluokan reaalitulojen kasvu pysähtyi vuosikymmeniksi. Kuitenkin työn tuottavuus, talouskasvun avaintekijä, maassa on jatkanut kasvuaan. Seurauksena on ollut tuloerojen valtava kasvu. Keskiluokka kipuilee, vaikka talous kasvaa ja työttömyys on alhainen. Perheiden rahat eivät riitä terveydenhoidon ja koulutuksen kustannusten noustua reaalituloja selvästi nopeammin.

Vietnamin sota ja samanaikaisesti puhjenneet rotuongelmat kyseenalaistivat myös 60-luvulta alkaen noudatettua politiikkaa – sekä demokraattisten että republikaanisten presidenttien aikana. Poliittisen polarisoitumisen siemenet kylvettiin siis jo vuosikymmeniä sitten.

Lue SAM Magazine 2/2019-lehdessä julkaistu kolumni kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä (pdf).