Minun Amerikkani: Hanna Wass

Minun Amerikkani-palstalla esitellään SAM-jäsenien omakohtaisia Amerikka-tarinoita.

”Ihan kuin olisi herännyt eloon talvihorroksesta”. Kollegaa huvitti kertoessaan havaintojaan minusta Chicagon kentällä pitkän lentomatkan jäljiltä. Totta onkin, että Yhdysvaltojen tuottama eliksiirivaikutus tepsii joka kerta. Viimeistään valkovihreät tiekyltit taksista nähdessäni minut valtaa niin voimakas hyvänolon tunne, että tekee mieli hihkaista: kotona ollaan.

Suhteeni Amerikkaan on täynnä epäjohdonmukaisuuksia. Ensimmäinen nurinkurisuus liittyy jo perustaan. Miten niin epärealistiselle pohjalle rakentunut kiintymys on voinut osoittautua niin kestäväksi?

Dallasista Aarne Tanniseen
Näkemykseni amerikkalaisuudesta muodostui alle kouluikäisenä, jolloin odotin koko viikon perjantaina Kymmenen Uutisten jälkeen lähetettävää Dallasin uusintaa. Sarja oli kaukana lastenohjelmasta, mutta olen vieläkin kiitollinen äidilleni ymmärryksestä suuren intohimoni edessä.

Kuvioon kuului myös vahva aikomus muuttaa maahan heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Myöhemmin suunnitelmaksi tarkentui ura New York Timesin toimittajana. ”Täällä Aarne Tanninen, Washington” kuulosti samanaikaisesti sykähdyttävältä ja turvalliselta.

Jouduin kuitenkin odottamaan 22-vuotiaaksi asti ensimmäistä matkaani Yhdysvaltoihin. Vietin tuolloin kolme kuukautta Wisconsin Dellsissä SAM:n kesätyöohjelmassa. Minimipalkkainen työskentely hotelli Copacabanan uima-allasbaarissa opetti enemmän amerikkalaisesta yhteiskunnasta kuin siihenastiset opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa yhteensä.

Vesirokkoepidemian myötä näimme omin silmin, mitä sosiaalisten riskien realisoituminen voi käytännössä merkitä yhteiskunnan turvaverkkojen puuttuessa. Kohtaamiset baaritiskin yli konkretisoivat, millaisilta omat ja toisten ennakkoluulot tuntuvat. Työssä itsenäinen harkinta ei ollut suositeltavaa, mutta automatkoilla syntyi huumaava kokemus yksilön vapaudesta.

Pollyannamainen idealisti ja pohjoismaalainen sosialidemokraatti
Vuoden 1999 jenkkikesän jälkeen olen kiertänyt Yhdysvaltoja monissa eri rooleissa: turistina, vierailevana tutkijana yliopistossa ja konferenssiosallistujana. Mayflowerilla saapunut sisäinen puritanisti on aina yhtä vaikuttunut samoista asioista kuin olin ensimmäisellä vierailullanikin: avoimuudesta omien arvojen edessä, uskonnon luontevasta nivoutumisesta arkielämään, ihmisten ystävällisyydestä ja loputtoman energisestä
ilmapiiristä.

Samanaikaisesti amerikkalaisten härkäpäisyys poliittisen korruption, jyrkkien tuloerojen, rasismin, huumeiden, oikeuslaitoksen epäoikeudenmukaisuuden ja monien muiden ongelmiensa edessä tuntuu käsittämättömältä. Miten te ette tajua, että yhteiskuntamallinne myötä amerikkalainen unelma muuttuu irvikuvaksi itsestään? Ihmisen oikeus ponnistella unelmiensa eteen rajoittuu self-help-oppaan lukemiseen kaksi työvuoroa sisältäneen päivän päätteeksi. Nuorten tulevaisuus siintää vähintään yhtä usvaisena eikä yhä kärjistyvä eriarvoisuus näytä kiinnostavan poliittista eliittiä vaaleja pidemmälle.

Jotain tällaista mietin pohjoisamerikkalaisten suurkaupunkien katuja kävellessäni. Pollyannamainen idealisti ja pohjoismaalainen sosiaalidemokraatti käyvät silloin sellaista vääntöä keskenään, että se stimuloi koko mielen ja olemuksen. Sama sisäinen jännite saa kuitenkin aikaan sen, että suhteeni Amerikkaan on syvästi henkilökohtainen.

Vaikka muuten olen taipuvainen puimaan ja perkaamaan asiat perinpohjaisesti, en mielelläni analysoi jenkkihulluuttani sen tarkemmin. Matkatoverit sen toki huomaavat väkisinkin, mutta kyse on ennen kaikkea minun Amerikastani ja siitä, mitä Amerikka minulle edustaa: ihanteita, joista saa olla ylpeä.

Näkemys poikkeuksellisuudesta, halu pysyä uskollisena omalle perustalle, yksilökeskeisyys yhdistettynä yhteisöllisyyteen ja näitä koskevat kamppailut ja jännitteet tekevät Yhdysvalloista loputtoman kiehtovan maan. Sen dynamiikka tuntuu jollain kummallisella tavalla läheiseltä ja tutulta. Ehkä juuri siksi rakkauteni Amerikkaan on kestänyt niin ulkoiset realiteetit kuin niitä koskevat sisäiset ristiriidat. Jopa silloin kun maaliskuussa 2009 seisoin Southforkin terassilla keltaraitaisen markiisin alla ja kuulin, että kaikki sarjan
sisäkuvaukset olikin tehty studiolla.

Juttu on julkaistu SAM Magazine 2/2020-numerossa toukokuussa 2020. 

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa. Hän käy Yhdysvalloissa joka kevät ja syksy politiikan tutkimuksen konferensseissa.

kuva: Mika Hentunen